Kesänovelli: Kai-kai

Kirjoittanut Päivi Artikainen

 

Elsa parkkeerasi mummulta perityn polkupyöräkaunottaren kirpputorin pyörätelineeseen. Se näytti vadelmanpunaiselta karkilta mustan sähköpyörän ja hybridin välissä. Rottinkikori, jossa oli keltainen sadetakki, kruunasi valioyksilön, josta Elsa oli paitsi ylpeä myös hyvin tarkka. Sitä ei lainattu kenelle tahansa eikä sillä käyty yöjuoksussa. Jokuhan voisi varastaa sen. Kirppiksen pihassa oli autoja vieri vieressä, eikä ihme, sillä taivas näytti siltä, että se tiputtaa kostonsa liian kuumasta kesäkuun viimeisestä viikosta hetkenä minä hyvänsä. Harva uskaltautui paikalle kävellen tai pyörällä. Elsa kiirehti askeleitaan kesän alussa löytyneissä vintageballerinoissa kohti jyrkkiä portaita.

Sisällä kirpparilla Elsa ei vilkaissutkaan muita kuin mummopöytiä. Hän ei ollut kiinnostunut muovisista laukuista eikä tekonahkatakeista, joiden vetoketjut hajoaisivat heti, elleivät jo olleet jumissa. Hän halusi löytää pellavaisia pöytäliinoja, silkkipaitoja ja ihania kahvikuppeja asetteineen, jotka kertoisivat ihan omaa tarinaansa eikä mitään keksittyjä muumijorinoita. Joku oli varmasti nostanut kauniin kukallisen yli 60 vuotta vanhan kahvikupin huulilleen ja suudellut sen jälkeen intohimoisesti. Sellaisia tarinoita Elsa halusi ajatella, vaikka ne eivät hänen kohdallaan koskaan toteutuisi, koska hän oli niin nirso ja arka. Itsenäinen ja varovainen, Elsa ajatteli, ei nirso ja arka. Olosuhteiden pakosta.

Sitten jyrähti. Kirpputorin loisteputket välkähtivät kerran, mutta jäivät siristen palamaan. Halli rupesi tyhjenemään ihmisistä, vaikka sadesää oli juuri parhain aarteiden löytämiseen. Elsa rakasti suurikuvioisia retrokankaita, joita hänen silmänsä hakivat harjaantuneesti. Nurkkapöytä numero 325 näytti jo kaukaa lupaavalta. Karusellikangas suorastaan kutsui luokseen. Kun Elsa hypisteli vihreäpohjaista kangasta, kännykkä ilmoitti kahdesta viestistä. Ensimmäinen oli Veeralta: ”Tänään baariin? Mä en jaksa enää tätä maaseudun rauhaa. Toimintaa nyt ja heti! Ja viinii!” Perässä oli koko sateenkaaren kirjo erivärisiä sydämiä. Jälkimmäinen oli nettikirppikseltä. Joku halusi ostaa hänen pitsipaitansa ja kyseli mittoja kai-kai. Siihen pitäisi muistaa vastata myöhemmin, mutta mitä hän Veeralle vastaisi? Hän ei enää voisi vedota siihen, että oli vieläkin aivan rikki Iiron tempusta. Tai mikä temppu se oli! Taikatemput olivat temppuja ja se, että kummipoika oppi äkkiä kääntymään vatsalleen ja tavoittelemaan pandahelistintä. Iiron temppu oli toista maata.

Elsa oli mennyt eräänä tavallisena tiistaina töihin, ja kun hän oli tullut kotiin kesken päivän migreenin takia, Iiro oli äheltänyt toisen naisen päällä heidän yhteisessä sängyssään. Elsa oli katsonut heitä hiljaa, ja pariskunta sängyllä oli tapittanut takaisin. He olivat olleet irvokas näky vaaleanharmaitten petivaatteiden keskellä talvisessa valossa. Hetken kuvaa katsottuaan Elsa oli ottanut kihlasormuksen sormestaan, laskenut sen keittiönpöydälle, räkäissyt sen päälle ja kävellyt saman tien ulos. Hän ei jäänyt katsomaan, kuinka Iiro ja nainen jäivät haalimaan vaatteita hätäisesti päälleen. Vai olivatko rakastelleet uudestaan, Elsaa ei kiinnostanut. Illalla äiti ja Remu olivat hakeneet hänen tavaransa ja pakanneet ne pahvilaatikoihin. Kirjoja ne lähinnä olivat.

Se oli temppu. Se oli alhainen ja täysin anteeksiantamaton temppu. Siitä oli nyt viisi kuukautta. Ja kolme päivää ja 18 tuntia. Minuutitkin Elsa olisi osannut sanoa. Elsa oli maannut kolme päivää nyyhkyttäen omassa lapsuusajan huoneessaan, joka muistutti jonkin sortin varastoa, johon oli tungettu kaikki ylimääräiset eripariset huonekalut. Kolmannen päivän jälkeen hän oli noussut sängystä, avannut läppärin ja vuokrannut yksiön, jossa oli ihanat lautalattiat. Mitään muuta ihanaa Elsan elämässä ei sitten ollutkaan. Äiti oli taitellut viidensadan euron setelin hänen reppunsa sivutaskuun, kun hän oli ilmoittanut, että muuttaa samantien.

– Eihän sulla ole huonekalujakaan, äiti oli sanonut ja kehottanut ottamaan ihan vapaasti jotakin tyttöajan huoneesta.

Elsa oli ensin kieltäytynyt, mutta hyväksynyt väsyneesti mukaansa alkuperäisen Siesta-tuolin, jossa hän muisti lukeneensa aina. Ensin Aku Ankkoja, sitten Suosikkeja. Ja tietenkin tyttökirjoja.

 

Kun Elsa oli allekirjoittanut vuokrasopimuksen, kantanut viisi pahvilaatikkoa sisään ja nukkunut kolme yötä harmaassa tuolissa, hän sai jostain voimia lähteä tutkimaan asuinympäristöään. Ruokakauppojen jälkeen ensimmäisenä silmiin osui kirpputori, jonka valomainoksessa luki koukeroisilla kirjaimilla Sydämen satama. Oliko se jokin uskisjuttu, Elsa oli miettinyt ja mennyt kuitenkin sisään. Monen tunnin jälkeen hän huomasi kiertelevänsä hyllyjen välissä kuin transsissa. Vanhat tavarat rauhoittivat häntä, ja välillä hän tarttui astiaan tai kukkavaasiin, käsilaukkuun tai hymytyttöpatsaaseen ja osti ne pois kuleksimasta, kuten hän Veeralle kertoi. Veera ihmetteli maatuskoja, joilla oli itänaapurin päämiesten kasvot.

– Kai mullakin saa olla jotain söpöä? Elsa oli tivannut, kun he olivat avanneet Veeran tuoman tuliaisskumpan.

– Mä en tiennyt, että Putin on susta söpö, Veera oli sanonut. – Tai tää viiksivallu.

– Ai tuo Josif. No onhan se nyt. Ei vainkaan, mä yritän kanavoida mun surua näihin ukkeleihin.

– Jos se auttaa, niin mikäs siinä, Veera oli vastannut, ja sitten Elsa oli kertonut kaiken kaameasta tiistai-iltapäivästä.

– Aattele, jos teillä olis lapsia, Veera oli taivastellut.

– Älä muuta sano. Onneksi en ole helposti sikiävää sorttia, Elsa oli vastannut ja kyynelehtinyt vuolaasti. – Mä en enää ikinä löydä ketään, jota mä voisin rakastaa. Tai mä korjaan: mä en halua ketään. Mä en uskalla rakastua enää koskaan. En oikeasti usko että rakkautta on olemassa.

Veera oli halannut ja sanonut, että silloin pitää itkeä, kun itkettää.

– Mua itkettää koko ajan, Elsa oli niiskuttanut.


Elsa siirsi Veeralle vastaamisen kotiin ja meni tutkimaan pöytää numero 325. Suurin osa tavaroista oli vanhoja ja laadukkaita. Tarvitsisiko hän vielä yhden olkalaukun? Oranssi väri oli niin kaunis ja energisoiva. Samalle pöydälle ilmestyi yrmyn näköinen mies hipsteriviiksineen.

– Sade on ohi ihan just, ja mun pitää nyt kärrätä tavarat pois. Soppari loppuu, sorry! mies sanoi ja alkoi ahtaa pöydän aarteita jätesäkkiin ja Ikean sinisiin kasseihin.

– Voisinko mä ostaa tämän laukun? Elsa hätäili eikä osannut irrottaa otettaan, vaikka mies jo kurotti laukkua kohti.

– Paljo maksat? Mulla olis vähän kiire, mies ilmoitti.

– Saat euron, Elsa lupasi ja kaivoi kukkaroaan. – Kiitti ja moi, hän ja mies sanoivat yhtä aikaa.

 

Elsa pääsi kuin ihmeen kaupalla kilometrin matkan kotiin kastumatta. Hän laittoi olkalaukun nojatuoliin myöhempää tutkimista varten. Sitten hän otti vaaterekistä pitsipaidan ja mittasi sen kainalosta kainaloon ja tekstasi nettikirppiksen asiakkaalle mitat. Saman tien kilahti uusi viesti: ”Joo ja entäs har-hel?” Sama ostajaehdokas jälleen, ei puhettakaan kiitoksesta, vaan töykeä kysymys, joka ei suinkaan tarkoittanut harmia helvetistä, vaan uutta mittausoperaatiota. Elsa mittasi ja lähetti senttimäärän kyselijälle. ”Vapautan”, kuului vastaus lähes välittömästi. Miten tämä oli joskus näin vaikeaa? Hän alkoi muotoilla viestiä Veeralle. ”Mä en oikein tänä iltana ehtis” oli parasta, mitä hän sai aikaiseksi. ”Tietysti sä ehdit!” tuli nopea vastaus. ”Nähdään joenrantaterassilla.” Kai hänen oli sitten uhrauduttava. Sen Elsa oli kuitenkin saanut Veeran lupaamaan, että treffit olisivat jo alkuillasta, ettei tarvitsisi odottaa puoleenyöhön.

 

Seitsemän jälkeen illalla Elsa polki kohti joenrantaa. Pyöränä ei ollut mummolta peritty, vaan tavallinen kolmivaihteinen Helkama, joka ei herättäisi mitään tunteita pitkäkyntisissä. Taivas oli kirkastunut sateen jäljiltä, ja ilma oli raskasta ja tiheää. Yöllä ehkä sataisi taas. Mutta sitä Elsa ei aikonut jäädä ihmettelemään, hän olisi vuokrayksiössään viimeistään yhdeltätoista, sanokoon Veera mitä tahtoi.

Veera istui jo pöydässä, kun Elsa laskeutui rantaan. He halasivat ja vaihtoivat hieman teatraaliset poskisuudelmat, kuten heillä oli ollut teini-ikäisestä saakka tapana.

– Ihanat korkkasit! Veera riemuitsi, kun huomasi Elsan vihreät kaunottaret. – Älä vaan sano, että 50 sentillä kirpparilta.

– No ei nyt sentään. Kyllä mä melkein kolme euroa näistä maksoin.

Veera työnsi Elsan eteen kuohuviinilasin ja nosti coolerista hikoilevan pullon ja kaatoi heille lasilliset. He skoolasivat ja olivat hetken hiljaa.

– Mä sain sut vidoinkin liikkeelle, Veera sanoi.

– En mä kehdannut enää kököttää kotona, Elsa sanoi, maistoi varovaisesti toisen kulauksen lasistaan ja silmäili ympärilleen arasti.

– Lopete tuo, Veera komensi. – Sä et voi koko ajan pelätä yhtä kusipää-Iiroa. Jossain vaiheessa te vielä törmäätte, eikä se oo mukavaa. Mä voin kuitenkin luvata, että jos se erehtyy tänään tänne, niin mä marssin järkkärin luo ja sanon, että se ahdisteli mua. Kumpaakohan se uskoo?

– Okei. Mä yritän rentoutua, Elsa lupasi ja irvisti.

Kahden tunnin kuluttua hän ei enää kestänyt ja rupesi tekemään lähtöä. Veera protestoi ja istutti hänet takaisin tuoliin.

– Mä haen meille viltit, Veera innostui, – jotta pystytään istumaan tässä, kun aurinko ei enää lämmitä.

Elsaa kylmäsi pelkkä ajatuskin.

– Mulla ois niin ihanaa romantiikkaa kotona iso pino, joita mä olin ajatellut lukea. Mummu luki mulle tyttökirjoja, kun olin teini. Niillä se sai mut pysymään kotona enkä haikaillut poikia tai siideriä. Nää on nyt vähän aikuisempaa osastoa. Tuulen viemää ja niin edelleen.

– Ethän sä nyt kännissä pysty lukemaan! Veera huudahti.

– En mä ole kännissä. Oon juonut kaksi lasia skumppaa, Elsa sanoi.

Hän luki aina kirjaa illalla ennen nukahtamista. Joskus hän oli lukenut Iirollekin jotain dekkaria, mutta mies oli nukahtanut muutaman minuutin jälkeen.

 

Ja sitten se tapahtui. Kun Veera oli kapaloinut Elsan viltin sisälle ja he olivat nauraneet Elsan vauvamaiselle ulkomuodolle, Iiro keikaroi terassille kuin paikan omistaja. Käsivarressa roikkui sama nainen, joka oli pyörinyt vajaa puoli vuotta sitten hänen sängyssään ja hänen lakanoissaan. Elsa puristi kuohuviinilasia niin, että pelkäsi sen räsähtävän sirpaleiksi aivan kuin hänen sydämensäkin.

– Nyt se on täällä, Elsa sanoi liikkumattomin huulin.

– Mä en saa selvää, Veera sanoi. – Ihan kuin sä olisit sananselityspelissä, jossa laitetaan sellainen muovinen kapula suuhun, jotta oma joukkue ei saa kunnolla selvää, mitä sä sanot.

– Musta ei tunnu miltään sananselityspeliltä. Se on täällä. Iiro, Elsa kuiskasi.

Veera käänsi päätään, vaikka Elsa kielsi, ja näki saman kuin ystävätär. Iiro talutti vähäpukeista naista kainalossaan. Nainen nyki tiukan minimekkonsa helmaa takapuolelta alemmas.

– Nyt mä lähden, Elsa sanoi, nousi huopa yllään ja lähti hivuttautumaan kohti terassin porttia.

Hänen silmänsä olivat sumeat ja aivot kehottivat pakenemään. Niin hän aikoi tehdäkin, jotta ei murenisi terassin puuritilöille, josta hänet saisi lakaista seuraavana aamuna jokeen.

– Jos mä käyn sanomassa ahdistelusta pokelle, Veera yritti, mutta Elsa sähisi sen olevan turhaa.

 

Pyörätelineellä Elsa huomasi olevansa edelleen huopaan kietoutunut. Hän kuori sen ympäriltään ja bongasi terassille jonattajien pään.

– Anteeksi. Voisitko sä viedä tämän huovan tuonne sisälle? Se ei kuulu mun biletysasuuni, Elsa sanoi jonossa viimeisenä seisovalle miehelle.

– Joo toki, mies sanoi ja innostui, – hei sähän oot se käsilaukun ostaja! Kieltämättä erikoinen asuvalinta. Vaan missä on mun mummini veska?

Nyt Elsa vasta tunnisti hipsteriviikset ja häpesi Muumimamma-lookiaan.

– Mä en selittele nyt tämän enempää, mutta mulle tuli liukas lähtö.

– Jätitkö laskun maksamatta? Hei kamoon, sähän säästit kirpparilla. Kyllä sä nyt yhden kaljan voit baarissa maksaa.

Mies oli täysi juntti. Elsa tunki viltin hänen syliinsä ja kääntyi lähteäkseen.

– Kiitti jo etukäteen, hän sai sanotuksi ja otti jo askeleen kohti polkupyöräänsä.

Ennen kuin hän ehti tehdä enempää, Iiro ilmestyi näkökenttään.

– Kettu, Elsalta lipsahti.

– Mitä sä flirttailet? hipsteriviiksi kysyi.

– En mä flirttaile, Elsa kivahti.

– Harmi.

Ja sitten Iiro oli ihan kohdalla. Elsan sydän ei enää lyönyt, ja hän pidätti hengitystään. Jos hän olisi kehdannut, hän olisi repinyt hipsteriviiksen käsistä huovan ja hautautunut sen alle.

– Voitaisko jutella? nilkki-Iiro kysyi.

Elsan kroppa kieltäytyi kaikenlaisesta toiminnasta. Hän ei pystynyt puhumaan, ei liikkumaan eikä ainakaan kuristamaan Iiroa. Hipsteriviiksi sen sijaan toimi.

– Muru, tuutko mun kainaloon vai onko sulla aamulla aikainen herätys? Voitais mennä kirpparille heti aamusta, jos nukutaan yhdessä, viiksi sanoi ja ojensi kättään Iiroa kohti. – Matias, tämän ihanuuden suuri rakkaus. Ja sä olet…?

Tässä vaiheessa Matiakseksi esittäytyneen miehen käsi oli Elsan ympärillä. Elsa oli tiukasti miehen kainalossa eikä osannut pyristellä sieltä pois.

– Tää tyyppi ei ole kukaan. Eikä mitään. Me voidaan nyt lähteä, Matias. Voitko sä viedä tämän huovan tuonne sisälle, kiitos? Elsa sanoi ja lykkäsi huovan Matiakselta Iirolle.

Iiro jäi seisomaan typerän näköisenä terassin portille ja nakkasi huovan jokeen.

Elsa ja Matias nousivat joenvarsipolkua, kun Elsa oli napannut pyöränsä telineestä. Veeraa hän ei jäänyt suremaan. Ystävätär pärjäisi kyllä.

– Mitä tuo nyt oli? Matias kysyi.

– Kai-kai, Elsa vastasi mitään miettimättä.

– Kai-kai? Matias ihmetteli ja katsoi häntä niin kuin vähän hitaita tyyppejä katsotaan.

– No, äh. Mitenkähän mä sanoisin tämän. Kai-kai tarkottaa kainalosta kainaloon. Se on sellanen nettikirpparitermi, kun ostajaehdokas haluaa tietää mekon leveyden kainalosta kainaloon. Mä yritin olla luova. Tuo ääliö tuossa portilla oli mun entinen avomieheni. Mä siirryin niin kuin kainalosta kainaloon, Elsa selvitti.

Matias näytti taas miettiväiseltä. Pian mies varmaan alkaisi puhua hidastetusti, jotta hiukan yksinkertainen vierellä kävelijä ymmärtäisi varmasti, mistä on kyse. Mutta ei.

– Okei. Mä tajuan enkä halua kysellä enempää. Mä voin ajaa sut kotiin, Matias kehotti. – Hyppää tarakalle.

Elsa hyppäsi oman fillarinsa tarakalle ja neuvoi reitin asunnolleen. He eivät puhuneet mitään ylimääräistä matkalla. Mies varmaankin halusi tilanteesta nopeasti eroon samoin kuin Elsa.

– Mikä sun nimi on? Ois kiva tietää, kenen takia pohkeesta vetää suonta, Matias töksäytti alaovella.

– Elsa.

– No. Hyvää yötä, Elsa. Toivottavasti et pidä mua ääliönä, vaikka mä keksin yhtäkkiä leikkiä sun poikaystävää.

– Ei kun sä pelastit mut. Mun aivot ei toimineet täysillä ja ainoa, mikä tuli mieleen, oli ruveta itkemään tai oksentaa siihen terassille, mutta onneksi sä ratkaisit asian. Kiitos, Elsa sanoi.

Kun Elsa oli sulkemassa alaovea takanaan, Matias koputti vielä oven lasiin.

– Nähdään, mies sanoi oven toisella puolella.

Elsa nosti kätensä hyvästeihin.

 

Seuraavana aamuna Elsa nukkui myöhään. Kun hän vihdoin jaksoi ajatella nousemista, hän keitti pressopannullaan tripla-annoksen kahvia ja tarjoili itselleen pienelle parvekkeelle. Aamiainen olisi paljon ihanampi, jos olisi joku, jonka hiuksia voisi välillä pörröttää, ja se toinen laittaisi välillä ison kätensä polvelleni, Elsa ajatteli ja katui lähes heti mietteitään. Hän ei haluaisi ketään eikä edes tarvitsisi. Hellyydeksi hänelle riittäisivät kirjat. Ja ehkä joskus joku matkaflirtti, jota ei tarvitsisi nähdä koskaan sen jälkeen, kun lentokoneen pyörät irtautuisivat vieraan maaperän kiitoradasta.

Orvokit täytyisi nyppiä tänään, Elsa päätti. Ja pitäisikö käydä myös kirppiksillä? Sehän oli lähes ilmaista sunnuntaihupia. Hän tarvitsisi kesävaatteita, ja nyt oli aikaa etsiä niitä ennen lomaa. Parin viikon päästä hän lähtisi Berliiniin Veeran kanssa. Ehkä siellä odottaisi myös kepeä kesäflirttimies, jolla voisi vähän hymyillä baaritiskillä ja puhua englantia viehättävällä ugrilaiskorostuksella. Englanniksi hän oli aivan eri ihminen. Suomeksi hän oli sulkeutunut ja jurottava, vieraalla kielellä joskus jopa hurmaava ja aivan varmasti eksoottinen. Kielimuuri antoi paljon anteeksi.

Ennen kirpputorikierrostaan Elsa tutki Matiaksen pöydästä ostamaansa käsilaukkua. Sen merkki oli Mulberry, eikä sen hinta ollut kaksinumeroinen uutena eikä vanhana, yhdestä eurosta puhumattakaan. Matias ei ollut takuulla tiennyt, että laukku oli arvokas. Elsa laittoi kätensä sisätaskuun ja löysi laminoidun lappusen, jossa luki ”Tyyne Lampi”. Kenties se oli laukun entinen omistaja. Ehkä oranssi nahkalaukku oli päätynyt Matiaksen pöytään vahingossa. Elsan oli pakko varmistaa, että hän varmasti sai pitää laukun, joka tuoksui aidolta nahalta, ylelliseltä ja samalla seikkailulta. Numerotiedusteluun soitettuaan hän sai tietää, että samassa kaupungissa asui Tyyne Lampi -niminen nainen. Ennen kirpputorille menoaan hän menisi käymään naisen luona ja kysyisi olkalaukusta.

 

Osoite johdatti Elsan vaaleansinisen rintamamiestalon pihaan. Puutarha oli hyvin hoidettu, ja pienessä pihassa oli kaunis pöytäryhmä mosaiikkilaatoituksella. Elsa nousi portaat ylös ja tarttui ovenkolkuttimeen. Sisältä kuului askeleita ja hentoluinen nainen avasi oven. Tyyne Lampi. Elsa esitteli itsensä ja veti paperikassista esiin kirpputorilta ostamansa olkalaukun.

– Mä ostin eilen kirppikseltä tällasen laukun ja mua jäi vaivaamaan, onko tää joutunut vahingossa sinne, kun tää oli niin halpa, Elsa sanoi ja ikävöi laukkua jo etukäteen.

– On se minun! Tyyne huudahti. – Tai nyt siis sinun. Paljonko sinä tästä maksoit?

– Euron, Elsa tunnusti.

– Euron! Elsa sanoi ja mutristi suutaan. – Sanoin Matiakselle, siis pojanpojalleni, että hän saa itse hinnoitella tavarat, mutta en arvannut, että hän myy polkuhintaan.

Tyyne tuntui suorastaan loukkaantuneelta, vaikka Elsa ei ollut syypää superalehintaan.

– Mulla ei muuta sitten ollutkaan kuin tää laukun palautus. Kiitos ja terveisiä Matiakselle, Elsa sanoi.

– Laita nyt nimesi ja puhelinnumerosi vielä tähän vieraskirjaan, jos minun myöhemmin tekee mieli myydä laukku paremmalla hinnalla sinulle, Tyyne kehotti.

Elsa totteli kuuliaisesti, vaikka oli juuri menettänyt oranssin kaunottaren. Euroaankaan hän ei kehdannut pyytää takaisin.

 

Päivät tuntuivat matelevan ennen kesälomaa. Sää oli kuuma ja monena iltapäivänä saatiin ukkoskuuroja. Kaksi päivää ennen loman alkamista hän sai tekstarin Iirolta. ”Petollinen paska” luki puhelimen näytöllä. Elsa käänsi puhelimen nurinpäin pöydälle, jotta ei näkisi ilmoitusta. Vatsassa muljahteli, ja tuntui kuin sydän riistäytyisi irti rinnasta. Tulehtunut se ainakin oli, jos ei muuta. Oli vaikea hengittää. Elsa nosti kädet kaulalleen ja yritti rauhoitella itseään.

– Paskat, hän sanoi vihaisesti, tarttui kännykkäänsä äkkipikaisella liikkeellä ja näppäili viestin auki.

”Elsa, anna anteeksi, jos loukkasin sua. Me ei olla enää yhdessä Maisan kanssa. Yritetään uudelleen. Tajusin siellä terassilla, että olen kaivannut sua. Yritetäänhän?”

Juuri näin. Iiron viestissä oli niin monta virhettä, että Elsa luuli sekoavansa. Hän vihasi epäonnistuneita anteeksipyyntöjä. Iiro ei pyytänyt anteeksi epäihmismäistä ja julmaa käytöstään vaan sitä, jos hän onnistui loukkaamaan Elsan tunteita. Jos. Pystyikö kukaan olemaan niin aivoton, että ajatteli, että loukkaantumista ei ehkä ollutkaan tapahtunut? Iiro pystyi. Ministerit pystyivät. Ehkä joku taiteilijakin. Nyt Iirolle oli tullut yllättäen ikävä. Tietenkin hän halusi rinnalleen naisen. Jonkun helpon – eli Elsan. Mikä nimi sitä paitsi oli Maisa? Joku Tenavien hahmo? Elsa tuhosi viestin ja itki sen jälkeen tunnin keittokomerossa.

 

Seuraavana päivänä ennen ruokataukoa Elsa tekstasi Veeralle ja pyysi tätä lounasseurakseen. Veera suostui oitis. Sää oli miellyttävä, ja Elsa mietti, että juuri nyt loman kynnyksellä kesän ollessa kauneimmillaan olisi mahdollisuus häivähtävään onneen tai ainakin tyytyväisyyteen, ellei Iiro olisi lähestynyt häntä edellisiltana. Hän kertoi Veeralle paskamaisen petturin paluusta.

– Mikset sä vastannut sille! Sun olisi pitänyt tehdä selväksi, ettei sulla ole mitään tunteita sitä kohtaan ja että se on täys mulkero, Veera ohjeisti.

– Mulla ei ollut voimia tohon. Sitä paitsi musta tuntui, että jos vastaan, se voittaa mut jo lukemin 2–0. En halua hävitä taas. Mua ei ehkä sen jälkeen olis olemassa lainkaan, Elsa vastasi ja pyöritteli liian öljyisi aurinkokuivattuja tomaatteja lautasellaan.

Veera katsoi ystäväänsä pitkään.

– Mä luulin, että sä olit jo vähän toipunut. Et ole, mutta kyllä me sut kuntoon saadaan. Nautitaan Berliinistä. Pidä sitä ennen toimisto pystyssä vielä pari tuntia.

– Tietenkin, Elsa sanoi epävarmalla äänellä, jonka hän arvasi Veeran tunnistavan. – Nähdaan viimeistään keskiviikkona. Mä menen ehkä mökille pariksi päiväksi ennen reissua. Tai laitan vähän asuntoa.

 

Kännykän sääsovellus lupasi sateista seuraaviksi päiviksi. Ne Elsa käyttäisi koluamalla kirpputoreja. Asunto oli vielä vailla kodin tuntua, ja sen hän ajatteli hoitaa muutamalla täsmäostoksella. Jokin taulu, hiukan vanhoja astioita, ehkä liina pienelle kahden hengen pöydälle, jossa hän söi yksin aamiaista ja joskus illallista kirjaa lukien. Hän oli laihtunut eron jälkeen. Kenties kirpputorilla tulisi vastaan unelmien kesämekkokin. Kun hän polki tihkusateessa Sydämen satamaan, hän mietti, että elämä voisi olla toisenlaistakin. Entisessä elämässään hän saattaisi olla raskaana Iirolle ja häät voisivat ihan hyvin olla kalenterissa syksylle. Tai ainakin hän saattaisi maata mökin lauteilla ja Iiro hieroisi hänen pohkeitaan. Nykyisessä elämässä hän saattaisi polkea tihkusateessa kohti kirpputoria 17 euroa laukkunsa pohjalla. Tulevassa elämässään hän voisi hymyillä. Ehkä.

Sydämen satamassa oli hiljaista. Kaikki olivat varmaankin lomalla, jopa kirpparimyyjätkin, sillä usea hyllykkö oli tyhjänä. Elsan puhelin vingahti: kolme viestiä, joista kaksi kyseli nettimyynnissä olevista tennareista ja Viisikko-kirjoista ja kolmas kyseli hänestä, laukusta ja kesäillasta. Viimeinen oli ehdottomasti kiinnostavin. ”Hei Elsa. Sain mummolta numerosi. Oli kuulemma vienyt laukkusi. Tai hänen laukkunsa. Tai miten nyt itse haluat asian ilmaista. Nyt kuitenkin huono omatunto. Haluan tuoda laukun sinulle. Illalla. On luvattu kirkastuvaa. Käykö? Matias, se viiksivallu”.

Jostain syystä Elsan sydän pamppaili kepeämmin. Ehkä lupaus laukusta sai hänet hilpeäksi ainakin petettyjen mittakaavalla. Onni siivitti Elsan kirpputorikierrosta. Ristipistoin tehty kauristaulu sopisi alkoviin, vaaleanliila kuuden kahvikupin setti oli kerrassaan taivaallinen, mutta paras oli mekko. Se oli vihreäkukallista silkkiä, ehkä 60-luvulta. Elsa nuuhkaisi mekon kainaloita, koska jos mekko on liian hyvä ollakseen totta, sen kainaloissa olisi pakko olla tunkkainen tuoksu. Mutta ei. Hieman pölyiseltä se haisi, mutta ei hieltä. Se oli kaunis. Napit vyötäröltä kaula-aukkoon, lyhyet hihat, pienet kaulukset, solmittava vyö. Elsa rakasti sitä jo nyt. Vaisto sanoi, että se oli ommeltu 60 vuotta sitten juuri hänelle.

Vasta kotona Elsa vastasi Matiakselle. Laukku olisi tervetullut, samoin Matias. Mekko siirtyi pikaisesti henkarille parvekkeelle tuulettumaan. Elsa vaivasi pullataikinan kohoamaan. Hänen teki mieli korvapuusteja. Viimeksi hän oli leiponut ennen joulua. Hänelle sopivat L:llä alkavat harrastukset: lukeminen, leipominen ja laiskottelu. Hän ei ollut mikään työmyyrä, kuten Veera, joka harrasti ties mitä urheilulajeja ja juoksi kaikenmaailman mindfulness-seminaareissa. Tai niin kuin joka toinen somen käytäjä uskotteli seuraajilleen: koko ajan tapahtui ja syntyi uutta. Ei hänellä. Hän kävi töissä toimistolla, hoiti siellä asiakaskontakteja, tuli kotiin eikä missään nimessä hoitanut mitään kontakteja, paitsi nettikirppistiliään.

 

Ovikello soi täsmällisesti seitsemältä. Matiaksella oli mukanaan K-kaupan muovikassi, johon oranssi nahkalaukku oli pakattu. Elsa huomasi kaivanneensa olkalaukkua.

– Mummo tuli katumapäälle. Sanoi, että olit näyttänyt surulliselta, kun hän oli vaatinut laukun takaisin. Se kuuluu sulle, Matias sanoi.

– Okei, Elsa sanoi ja äänestä kupli ilo.

Sitten oli hetken hiljaista. Elsa katsoi Matiasta, ja mies katsoi häntä takaisin.

– Mä voisin esitellä sulle mun kotini, Elsa sanoi, kun ei muuta keksinyt.

Matias nyökkäsi.

– Me seistään nyt eteisessä, Elsa aloitti matkaopasmaisella äänellä. – Tässä seinällä on peili, jonka löysin roskalavalta. Ihmiset heittää pois ihanaa tavaraa. Huomaatko, kuinka hienot nuo alareunan pääskyset on? Nyt me ollaan sitten olohuone-ruokasalissa. Mulla on kahden istuttava sohva, joka on niin upottava, että siinä ei voi muuta kuin unelmoida. Sitten tuossa on mun ruokapöytä. Sorrun yleensä lukemaan samalla, kun syön. Mun lempiannos on tee ja paahtoleivät. Sitten tuossa on kirjahylly. Tykkään kirjanselkämysten värikoodauksesta. Tosin en ikinä löydä hyllystä mitään, koska en muista, minkävärisiä kirjat on. Nättiä mutta epäkäytännöllistä.

Matias pysähtyi kirjahyllyn eteen. Siinä oli pelkkiä kirjoja, ei mitään koriste-esineitä. Hän kuljetti sormeaan pitkin kirjanselkämyksiä ja pysäytti.

– Vaaleensininen. Aika paksu. Arvaatko mikä? Matias kysyi.

– Mun ei tarvitse arvata. Tuon mä tiedän. Pohjantähti-trilogia, Elsa sanoi. – Ootko lukenut?

– Oon, mutta tekis mieli lukea uudestaan. Mun suvussa oli paljon punaisia. Entä sä?

Elsa mietti hetken.

– Oon lukenut. Mun suvussa oli paljon valkoisia.

Matias otti kirjan käteensä ja sanoi, että sen lukeminen ei onnistuisi laiturilla selällään maaten. Liian raskasta luettavaa. Elsa tirskahti melko epäasiallisesti.

– Mulla on ehdotus. Otetaan tuo pullavati tähän sohvan viereen ja luetaan Pohjantähteä.

– Siis nytkö? Siinä menee helposti ikuisuus, Elsa sanoi. – Mä lähden keskiviikkona Berliiniin.

– Haittaako se? Sulla on kahvia pannullinen, pullaa koko talolle ja upottava sohva. Ja hyvä kirja. Ja nätti mekko.

Elsa empi. Mitä hipsteriviiksi nyt halusi. Oliko hän tosissaan? Mekosta mies oli oikeassa. Smaragdinvihreä sopi hänelle täydellisesti ja silkki laskeutui luontevasti hänen ylleen.

– Mä korotan tarjoustani. Mä luen sulle ääneen. Tuu mun kainaloon, Matias sanoi.

Nyt Elsa hymyili.

– Kai mä tuun. Kai-kai, Elsa vastasi.

He istuivat yhtä aikaa sohvalle. Sieltä olisi vaikea nousta ylös, mutta Berliini kutsui vasta muutaman päivän päästä.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *